?

Log in

AoiSennyu|青い仙女
31 March 2009 @ 06:30 pm





I update my profile first time for a loooooong time. :D
Actually I don't have very much to say here...

I'm just missing my lovely boyfriend and I hope he manages to get in Finland to start his studies and we could have an opportunity to get to know each other better and live together and see if we can have our own family in the future. I love him very much and I know he loves me too and that's the only thing that matters in this world. And I know it can move mountains when you love someone as much. <3

I also try to get in some school and create my own career someday. But who knows what will happen.

That's kinda everything that is in my mind now. Love the world when it loves me.




 
 
Location: home sweet home
I feel: in love
 
 
AoiSennyu|青い仙女
14 November 2008 @ 06:00 pm




I'm so happy again... I'm going to see my h'bibi on January! We are so excited already.
Minä rakastan sinua kulta.
Je t'aime mon amour.
I love you darling.
Ich liebe dich.
Jag älskar dig.
Te quiero.
Aishiteru.
Te amo.

 
 
I feel: lovedloved
 
 
AoiSennyu|青い仙女
05 September 2008 @ 12:39 pm






Je me rappelle le jour
Où je t'ai vu mon amour
Au détour d'une ruelle
Qui aurait pu imaginer
Que le destin
Fougueux comme je l'étais
Aurait pu nous rapprocher

Tu m'es apparue si belle
À mes yeux comme une étincelle
Qui me donne un nouvel avenir
Tant de plaisir
Je t'aime au-delà de toutes mes limites

Tu es ma n°1 baby
Je te suis jusqu'au bout
Amant ou bien ami
Tu seras la seule, je l'avoue
 
Je me vois
Marchant sur nos plaines
Pas sans toi
Je te voudrais mienne
Crois en moi
Et que ces mots soient gravés dans la pierre
Oh promets-moi
Je me vois
Comme dans un poème
Pas sans toi
Vivre la bohème
Crois en moi
Et que ces mots soient gravés dans la pierre
Oh promets-moi

Je ne dirai plus les mots
Qui touchaient avant
J'en ai bien dit trop
J'ai fait du mal et perdu trop de temps
Aujourd'hui, j'ai tant de regrets
1.Trompé celles qui m'aimaient
2.Blessées de mots cruels
3.Ignorer leurs "stops"
Pour tout le mal que j'ai bien pu te faire
Je demande pardon
Pendant que j'en ai souffert autrefois

Tu es ma n°1 baby
Je te suis jusqu'au bout
Amant ou bien ami
Tu seras la seule, je l'avoue

Je me vois
Marchant sur nos plaines
Pas sans toi
Je te voudrais mienne
Crois en moi
Et que ces mots soient gravés dans la pierre
Oh promets-moi
Je me vois
Comme dans un poème
Pas sans toi
Vivre la bohème
Crois en moi
Et que ces mots soient gravés dans la pierre
Oh promets-moi

Donne-moi une dernière

Donne-moi une dernière

Donne-moi une dernière

Tu es ma n°1 baby
Je te suis jusqu'au bout
Amant ou bien ami
Tu seras la seule, je l'avoue


-Matt Pokora


 
 
I feel: missing
I'm listening: closer
 
 
AoiSennyu|青い仙女
26 August 2008 @ 12:51 am
Suru  






Sorrow is a strange thing...
It can hit you out of the blue
but it can also crawl into your heart before you even notice.
It drags you down when you thought you couldn't be any lower
and tears your soul into million pieces.
It can wipe away everything else in your mind
but it can live in your thoughts without saying a thing.
It can take any form you may imagine
and just live in the air with no shape.
No matter how hard you try to get rid of it
there is only one thing that removes it for sure
Time.


It has been exactly one month since I saw Amine last time.
And the sorrow of letting him go is still present.
Maybe it takes another month, maybe two.
But one thing...
I will never forget.
 
 
I feel: sadsad
 
 
AoiSennyu|青い仙女
24 August 2008 @ 12:50 pm

                             Muistoja Marrakechista

 

Kaksi viikkoa Marokossa oli tähänastisen elämäni paras reissu! Siitäkin huolimatta, ettei siellä tullut paljoa turistimatkailtua, voin sanoa nauttineeni jokaisesta päivästä paikallisen kulttuurin sisällä. Jotenkin tuntui siltä, että voisin sulautua sinne, vaikka en ehkä ihan paikallisesta menisikään. :P Kuitenkin se koko ilmapiiri (puhumattakaan ilmasta) siellä tuntui lämpimältä ja elämänhaluiselta. Jos tätä vertaa suomeen ja suomalaisiin niin ainakin kohtaamani marokkolaiset olivat iloista ja kohteliasta väkeä. Ja perhe ja suku on tärkeä. Mutta niistä lisää myöhemmin.

   Kirjoittelen tässä pienen matkakertomuksen pohjautuen enemmänkin silkkaan muistiini sekä päiväkirjamerkintöihini. Ja niistäkin suurin osa on tehty Frankfurtin lentokentällä koettaessani saada aikaa kulumaan nopeammin ja yrittäessäni pyyhkiä eron aiheuttaman tuskan.

 

Ehkä pitäisi aloittaa siitä, miksi ylipäätään lähdin koko matkalle. Tapasin internetin välityksellä erään marokkolaisen pojan tammikuun 7. päivä. Hän oli lisännyt jostakin sattuman kautta löytämänsä osoitteeni msn- kontakteihinsa. Aluksi luulin, että kyseessä on joku tuttuni, mutta pian selvisikin, että ei aivan… No kuitenkin erittäin pian hänestä tuli tuttuni ja olimme suunnittelemassa matkaani sinne häntä tapaamaan.

   Ikuisuudelta tuntuvat, mutta toisaalta niin nopeasti kuluneet kuusi kuukautta olivat ohi ja huomasin istuvani junassa kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa ja lentokonetta, joka veisi minut tapaamaan Amine Khalilia. Olo oli tuolloin aikasta jännittynyt, mutta ihmisten  pelotteluista huolimatta luotin Amiin ja siihen, että hän on se kuka sanoo ja hän haluaa sitä, mitä sanoo haluavansa. Eli tavata minut.

 

Ensikosketus läntiseen valtakuntaan

 

Ensimmäisen kosketukseni marokkolaisiin sain Frankfurtin lentokentällä odotellessani jo portilla. Joukossa oli vain harvoja länsimaalaisia. Joukko suunnilleen ikäisiäni tyttöjä istui vieressäni ja he alkoivat leikkiä ja suukotella juuri kohtaamansa pikkutytön kanssa. En tiedä miksi se oli mielestäni aivan hirveän suloista. Ehkä siksi, että en ole kyllä koskaan nähnyt kenenkään suomalaisen nuoren tekevän niin.

   Pitkältä tuntuvan lentomatkan jälkeen laskeuduin Casablancan yöhön. Koneesta noustuani jumittauduin järkyttävään tungokseen passikontrollien kohdalla. Samaan aikaan oli laskeutunut ilmeisesti n. viisi konetta joten kaikki tungeksivat siellä. Jonotin ehkä tunnin ja viimein virkailijan kohdalle päästyäni hän osoittaa lappusta, jossa lukee ”Board form”. No minä kipitän takaisin ja täytän sen puolinukuksissa enkä edes tiennyt olivatko tiedot oikein. Ei muuta kun jonotan uudestaan. Olin ehkäpä toiseksi viimeinen ihminen, joka pääsi kontrollista.

   Vielä oli tehtävänä löytää laukku samaan aikaan kun Amine soittaa hermostuksissaan, että missä viivyn ja miksi en löydä matkatavaroitani. Onnistuin viidennellä yrittämällä bongaamaan työntekijän, joka puhui englantia JA neuvoi minut oikeaan suuntaan, kun olin ihan hukassa siellä. Ei ollut auttanut, vaikka kuinka hoin Lufthansaa ja Frankfurtia, ne urpot osoittelivat päinvastaiseen suuntaan. Hoaah. Sitten jo huomasinkin halivani Aminea ja istuvani autossa kohti Marrakechia. Nukuimme sinä yönä ehkäpä kaksi tuntia…

 

Seuraavana aamuna tutustuin paremmin Aminen perheeseen ja kotiin. Ihmetystä aiheutti monikin asia, mutta missään vaiheessa ei muistini mukaan tullut oikeasti sellaista oloa, että ”WTF??”.    

   Ruokailu tapahtui aina yhdessä ja useimmiten ruoaksi tarjottiin jonkinlaista lihapataa. En kuollaksenikaan muista nimeä. Nyt harmittaa etten ottanut kuvia ruoista. Noh enköhän senkin kerkeä tekemään tulevilla matkoillani. :P Pari kolme kertaa listalla tarjottiin tajinea ja couscousia. Ja kerran oli semmoista tosi tosi tulista (hara) keittoa. Se oli Amin lempparia, mutta itse en pystynyt syömään sitä kuin kulhollisen. Khalil veti sitä pohjattomaan mahaansa varmaankin kolme tai neljä isoa kulhoa kerralla.

   Niin ja astiathan olivat tosi hauskoja. Lautaset erittäin koristeellisia (sain yhden jopa lahjaksi, mistä olin tosi otettu) ja kupit hauskan mallisia. Keittolusikat olivat puisia ja ikään kuin kuppeja itsekin. Samantapaisia kuin lipit. Ruoka tarjottiin yhdestä isosta kulhosta, joka nostettiin keskelle pöytää ja siitä sitä otettiin leivän kanssa käsillä. Ja koko perhe tietysti samasta. Minulle tosin annettiin joka kerta oma lautasellinen ruokaa ja sain käytellä haarukkaa, vaikka en sitä pyytänytkään. Aivan hyvin olisin voinut syödä kuten hekin, mutta en koskaan kehdannut sanoa ei, koska se oli vain vieraanvarainen osoitus, joten kunnioitin sitä. Mutta aina tilaisuuden tullen söin käsin, kerrankin kun niin saa tehdä (sottapytty).

   Mistä puheen ollen… Voi sitä sotkun määrää, minkä yksi perhe aiheutti yhden ruokailun aikana! Kaikki syötäväksi kelpaamaton heitettiin surutta pöydälle ja mahdollisimman sottaisesti. :D Ruokailun jälkeen kaikki moska kerättiin roskiin tiskirätillä. Ja sitten tarjottiin jälkiruokaa. Useimmiten hedelmiä kuten viinirypäleitä, vesimelonia ja hunajamelonia. Hyvää oli. Shoukran!

   Kuuden jälkeen sai minttuteetä. Ihanasta hopeisesta pannusta ja koristeellisista laseista. Täytyy tunnustaa etten hirveästi siitä pitänyt, mutta olisi se voinut olla pahempaakin. Mutta liian kuumaa se oli aina! Ami aina yritti pakottaa minua juomaan sitä heti, mutta sanoin sen olevan vielä liian tulista. Hänpä aina nappasi lasini ja kaateli juomaani toiseen lasiin ja takaisin niin kauan, että se oli hieman jäähtynyt. Samalla tavalla kuin tehtiin Amin 4-vuotiaalle siskontytölle. XD Tunsin itseni aina niin hemmotelluksi. Teen kanssa tarjottiin keksejä ja jotain ihme pullamössöleivoksia, joita koetin vältellä parhaani mukaan, koska vehnäjauho ei oikein minulle sovi.

   Muutenkin vehnäjauho alkoi jo tursuta ulos korvistani, koska aina ruuan kanssa ja aamiaiseksi ja illalliseksi (siis joka aterialla) oli tarjolla leipää. Ja sitähän marokkolaiset syövät PALJON! Sanoin Aminelle moneen kertaan etten yksinkertaisesti pysty syömään sitä enempää tai läheskään niin paljon kuin he. Se tekee täälläkin minut pahoinvoivaksi liiallisesti käytettynä. Huomasin, että leipä oli kuitenkin paljon vähäsuolaisempaa, kuin meillä täällä Suomessa.

   Muita ruokia, joihin törmäsin matkallani olivat mm. paneroidut katkaravut ja mustekalat (kyllä olen hullu ja söin niitä varoituksista huolimatta. Kuten join myös vesijohtovettä ja melkeinpä aivan kaikkea), ranskanperunat (yööh…), erilaiset salaatit ja eräänlainen ”lihapiirakka”, jonka sisällä oli lihan sijasta kalaa ja äyriäisiä olikohan nimi pastilla. Aminen hommaa oli muuten usein valmistaa salaatti. Ensin piti grillata tomaatit ja paprikat, sitten hän kuori ja pilkkoi ne ja lopuksi lisättiin öljy, mausteet ja persilja. Sitä persiljaa tungettiin melkeinpä joka ruokaan. Se maistui paljon voimakkaammalta kuin meidän kotoisa persiljamme, mutta aika nopeasti siihen tottui. Ja tiedoksi suomalaisille: tomaatin siemeniä ei tulisi syödä, koska ne ovat epäterveellisiä. Ne pitää raapia pois. OK! XD

 

 

Kohtaamisia apinoiden kanssa

 

Niin olin kertomassa ensimmäisestä päivästäni. Tutustumisen jälkeen iltasella ajoimme keskustan halki Medinaan ja siellä tietenkin sille kuuluisalle torille eli Djemaa el Fnalle. Sanottakoon sitä nyt vaikka ihan vain toriksi. :D Ensimmäisen kerran sen nähdessäni en osannut kuin möllätä kaikkea suu auki valokuvien ottamisesta ja tavaroiden ostamisesta nyt puhumattakaan. Ami ihmetteli, että mikäs minulle tuli kun vain toljotin jotain kojua hyvän aikaa. Rakastuin paikkaan jollain oudolla tavalla heti ensinäkemältä.

   Tosin ei kaikki ollut aivan pelkkää ihanuutta. Melkein heti saavuttuamme torille ja sen läpi kulkiessamme näin silmäkulmastani kaksi miestä kulkevan kahden talutushihnaan sidotun apinan kanssa. Ennen kuin tajusin mitään tunsin kaksi nihkeään käpälää tarraavan naamaani ja apinan istuvan niskassani. Taisin vähän kiljahtaa ja aika nopeasti lähti apina päältäni, kun Amine hieman ärähti apinan omistavalle tyypille. Säikähdin aika pahasti. Ei minulla muuten mitään apinoita vastaan ole, mutta en seuraavalla kerrallakaan ne kohdatessani halunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Kun ukkelit lähestyivät niiden kanssa Ami teki kyllä selväksi, että ei kiitos.

   Taisin olla kyllä hivenen pöllyissä siellä torilla, sillä jälkikäteen aina siellä käytyämme Ami kysyi olinko huomannut sen ja sen tyypin lähestyneen minua tai huutaneen perääni tai yrittäneen sanoa jotain muuta. Täytyy kyllä myöntää, että hyvin harvoin älysin tällaista tapahtuvan. Amine kertoi, että muutama tyyppi oli yrittänyt tulla myymään hasista. Mutta minä älykääpiö en havainnut kyllä yhtikäs mitään. Aina silloin tällöin oli Ami kuulemma sanonut joillekin huutelijoille takaisin, koska koki sen loukkauksena jo häntäkin kohtaan, että he huutavat perääni. Mutta eron huomasi kyllä heti kun liikkui paikallisen seurassa ja kun oli hetken yksin. Yksin ollessani aloin myös huomaamaan lähestyjät…:D Mutta eipä tuo nyt niin ahdistavalta tuntunut koska kassalla työskennellessäni olen tottunut ihmeellisiin vihjailuihin. Joten nou hätä.

 

Kaupungin ulkopuolella

 

Toisena päivänä lähdimme autolla Aminen vanhimman veljen perheen kanssa rannalle paikkaan nimeltä Badouza. Vietimme keskipäivän siellä. Saimme kutsun lounaalle heidän entisten naapureidensa kotiin ja ruoan jälkeen kiipesimme paikalliselle kalliolle ihailemaan merta ja muuta maisemaa. Hieman pelotti laskeutua alas huonoa polkua, mutta onneksi oli henkilökohtainen avustaja mukana. :P Päivä oli kaunis ja ihmiset mukavia. Kallion rinteillä oli pienen pieniä kalastajanmökkejä, joita jopa seurueeni ihmetteli. Liekö siellä ketään asunut.

   Paluumatka tuntui luvattoman pitkältä kiitäessämme pitkin maantietä. Taisin nähdä hivenen Saharaakin tai niin minulle ainakin kerrottiin. Kyllähän se aikas karulta näytti, vaikka ei nyt ihan dyynejä vielä ollut. Tosin tähän kotimaahan verrattuna Marokko on hyvinkin karu maa ihan joka puolelta katsottuna. :D No siinä ajaessamme tulin väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota nopeusmittariin. Taisi isoveli hivenen kaasutella yli sallitun nopeuden, mutta ei ollut kyllä ainoa. Ajaessamme reissuni päätteeksi takaisin Casablancaan Amin nuorin veli Youssef hallitsi homman kyllä aivan yhtä lahjakkaasti ja vielä pilkkopimeällä. Mutta yleensäkin kaikki taisivat spiidailla ihan tavan takaa.

   Yleensäkin liikenne Marokossa tai ainakin Marrakechissa on jotain mitä voisi kutsua, noh, kaaokseksi, mikä ei kuitenkaan ole kaaos. :D Kaikki kulkuneuvot ajavat sekaisin samoja katuja ja kaistoja. Autot, mopot, moottoripyörät, pyöräilijät, hevosvaunut, rekat ja jalankulkijat törttöilevät joka kohdassa. Muutaman kerran oli meilläkin Aminen kanssa mopolla (mahtava MBK Swing, jollaisia löytyi liioittelematta ainakin joka toiselta mopoilijalta) ajaessamme pari tiukkaa tilannetta aiheutuen lähinnä tilan puutteesta. Ihme kyllä en siellä ollessani nähnyt kuin yhden kolarin kun kaksi mopoa kolaroi ja muutaman kerran ajoivat ambulanssit ohi. Niin ja kuulin, että joku Amin tuttu oli kolaroinut kamelin kanssa. Aivan kuin hirvikolari täällä. XD

  

Se matkailun ikävä puoli

 

Ensimmäisenä maanantaina menimme jälleen keskustaan. Aikomuksemme oli tosin pyöriä vain pääkadulla, mutta Amine alkoi ihmetellä, miksi pääkatu näytti niin tyhjältä ja kuljimme hivenen eteenpäin (joku on hyvin perillä asioista…). Kävikin ilmi, että kaupungissa oli juuri jonkin perinteisen musiikkijuhlan avajaiset ja todella suuri kulkue matkalla Medinaan. Tanssiryhmiä oli kymmeniä ja melu oli korvia huumaava. Seurasimmekin sitten kulkuetta torin laidalle, joten kävelyä tuli sinä iltana ihan tarpeeksi.

   Mopo muuten jätettiin aina maksulliseen parkkiin, jossa satulaan lätkäistiin numero ja sama numero oli lapussa, jonka sai mukaan. Ilman tätä systeemiä omasta moposta olisi päässyt eroon hyvinkin nopeasti ja lahjakkaasti, kun joku sitä enemmän tarvitseva olisi sen lukittunakin kähveltänyt.

   Maanantain ja tiistain välinen yö olikin melko ikävä, sillä heräsin monen monta kertaa oksentamaan. Aika outoa, koska mitään muita oireita ei ollut, ja otettuani aamulla oksentamisen estävää lääkettä ei ollut enää mitään ongelmia. Olin kyllä hieman liian uhkarohkea, sillä söin ja join kaikkea, mitä minulle tarjottiin. Mutta oksentaminen saattoi johtua jostain muustakin kuten ilmastonvaihdoksesta tai ihan nyt mistä hyvänsä. Muistan kuinka toisella kerralla pöntölle juostessani sen takaa hyppäsi esiin mukavan iso torakka, joka lähti viipottamaan pitkin lattiaa. Siinä ei enää paljoa muuta tarvittu aiheuttamaan yökkäämistä. Torakoihin ja muurahaisiin sisätiloissa tottui nopeasti, koska muutenkin talossa kuljettiin tohvelit ja läpökkäät jalassa. Ami aina jahtasi torakoita sellaisen nähdessään. Minä en juuri viitsinyt vaivautua. Muutama torakka tuntui suorastaan asuvan joissain kohdissa taloa, kun ne nousivat koloistaan illan pimetessä. Portaikossa ja juuri vessassa asuviin yksilöihin tutustuin heti. Muutenpa selvisin yllättävän vähällä koko reissusta, sillä minkäänmoisia isompia ongelmia ei ollut missään vaiheessa. Ihme.

 

Prinsessapäiväkirjat

 

Jälkeenpäin kun miettii, niin aika vähän minä itse maata näin tällä reissullani, koska oleskeltiin aika paljon sisätiloissa (tosin ulos olisi ollut aika uhkarohkeaa mennä keskipäivällä, koska useimpina päivinä aurinko porotti ja elohopea näytti lähemmäksi neljääkymmentä. Joka kerran kun ulos uskaltauduin, lotrasin aurinkorasvaa niin paljon kuin kykenin ja silti tuntui iho palavan ja paloikin ainakin nenä). Toisinaan kaupungissa puhalsi kuuma, haiseva ja pölyinen tuuli. Ilma näytti aivan harmaalta… Tosin se oli sitä melkein aina. Eräänä iltanakin oli kiva lähteä ulos mopon kyytiin, kun tuuli niin kovasti, että sai pidellä kaksin käsin hameesta kiinni. (En muuten täyttänyt legginssejä lukuun ottamatta kertaakaan housuja tällä reissulla. Minäkö prinsessa?)

   Kaupunkia sen sijaan tuli katseltua aika paljonkin. Käytiin monessakin kaupunginosassa ja öllistelemässä vähän siellä sun täällä. Ja aina sai yksityiskohtaista opastusta: ”Täällä asuu sitten juutalaisia ja täällä taas köyhiä ja täällä on paljon rikollisuutta ja täällä taas rikkaita ja turistien loma-asuntoja.” Nooh sillä erotuksella, että ne ”köyhät”, joita Amppari mulle näytti ei tainneet edes olla sitä oikeaa köyhämystöä. Olisi kuulemma ollut liian kova paikka mulle. Noinkohan… Tapasin myös muutamia Aminen kavereita, joista ei sitten enempää. Monet nuoret Marokossa polttavat hasista sun muuta paskaa. Alkoholikin tuntui olevan yllättävän yleinen ongelma. Onneksi oma kamuni ei sellaista harrastele. Kerran lähdimme yhden Amin kaverin kanssa keskustaan ja hän pyörikin mukanamme hetken. Istuimme penkillä ja hän höpötteli täysin omiaan, eikä Amikaan edes kuunnellut hänen höpinöitään. :D Amine pyysi kaveria hakemaan meille juotavaa läheisestä kioskista tai mistä lienee ja tyypiltä kesti kokonaiset puolituntia tulla takaisin. Missä lie trippaillut sen aikaa. Hassua porukkaa… Muutenkin kaverit tuntuivat olevan välillä aikamoinen riesa. Vaikka Ami oli sata kertaa sanonut heille, että ei ehtisi tavata heitä sen suuremmin aina joku oli rimputtamassa ovikelloa.

   Kävimme zippailemassa Khalilin yliopistolla, joka sijaitsee ihan siinä kodin nurkilla. Tai siis sen tiedekunnan rakennuksessa, jossa Ami opiskelee (englanti ja muut kielet). Ei se minun silmääni ihan heti olisi yliopistolta näyttänyt, jos en olisi tiennyt. Viereisen tiedekunnan tilat taas muistuttivat enemmänkin vankilaa. :D Kävin pari kertaa Amin kanssa siellä, koska kaikki odottelivat tuloksia loppulukukauden tenteistä ja ne julkaistiin vain tiedekunnan seinällä. Kun ne sitten muutaman kerran hukkareissun olivat siellä (itse en ollut silloin messissä vaan loikosin kotona), raukka tuli hivenen masentuneena takaisin. Ei olleet numerot niin hyvät kuin oli odottanut. :( Siinä oli lohduttajalle käyttöä… Yliopistoon on Marokossa ilmeisesti melko helppoa päästä noin muutenkin. Khalilin haaveissa siintelee opettajan ammatti ( jota itse en voisi koskaan kuvitella tekeväni nimim. äitini on amiskan ope). Jos siis Aminesta joskus opettaja tulee, ja hän sitä Marokossa tekee, niin pesti olisi automaattisesti lukiossa tai yliopistossa, koska englantia ei alaluokilla opiskella.

 

Kulttuurien kohtaaminen

 

Ensimmäinen viikkoni kului siis täysin tähän uuteen kulttuuriin tutustuessa niin ja tietenkin ihan Amineen tutustuessa. Jos nyt pitää jotakin sanoa meidän välisestä kemiasta niin… Noh sitä oli. Ja on vähän liikaakin. Joskus mietin, että olisin päässyt paljon helpommalla, jos juttu ei olisi toiminut. :D Mutta se toimii, joten tulen siis jatkossakin tutustumaan lisää marokkolaiseen kulttuuriin. Mutta jos minä tutustuin uuteen kulttuuriin, niin ei kyllä jäänyt Amiltakaan huomaamatta, mistäs maasta sen tyttöystävä olikaan lennähtänyt. Ensinnäkin rahtasin sinne tuliaisia. Perheelle yhteisiä ja sitten missulleni ihan omia. Suklaata (joka ei ihme kyllä ehtinyt edes sulaa!), Sisuja ja sitten semmoisen ranskaksi käännetyn kirjan, missä esiteltiin Suomea ja suomalaista kulttuuria. Ja sitten Ampparille annoin kaikkea epämääräistä sälää, liittyen ihan omiin juttuihimme. :P Esimerkkinä samanlaisen tikkarin, joka on minunkin kuvissani seikkaillut. Iloisia olivat kaikki.

   Monena iltana pyörimme ympäri kaupunkia. Mopon selästä näin monet Marrakechin nähtävyyksistä. Parina iltana ajeltiin ristiin rastiin niitä kaupungin viivasuoria teitä monta kilometriä. Ami näytti kuninkaan palatsin, hotellin (joka on muuten rankattu maailman viidenneksi parhaaksi) ja muita tärkeitä rakennuksia. Tosin nämä kaikki tietenkin vain ulkoa päin. Kuten se iso moskeija, jonka nyt kaikki tietää tottahan toki. Erääseen hienoon hotelliin ja sen uima-altaaseen pääsimme kuitenkin ihan sisältä käsinkin tutustumaan ensimmäisen viikon torstaina. Amin isoveli Youssef (25) työskentelee aulassa ja oli järjestänyt meidät ilmaiseksi sisään. Meille annettiin vielä varulta jonkin satunnaisen huoneen avainkin, jos joku olisi tullut kyselemään, olemmeko hotellin asiakkaita. Uima-allas oli kiva ja lilluteltiin siellä monta tuntia koko iltapäivä. Sattui muuten siihen asti kuumin päivä. Kävimme syömässä hotellin ravintolassa ja jotenkin ne työntekijät tunnistivat Amin Youssefin veljeksi. Vaikka minusta ne ei kyllä kauhean samalta näytä. No ehkä ihan vähän.

   Kävimme töllistelemässä toisissa kaupunginosissa aina kun intoa riitti. Esimerkiksi toisella puolen kaupunkia, jossa Amine perheineen asui joskus vuosia sitten. Ennen Marrakechiin muuttoaan Amin perhe oli muuten asunut jossain kylässä, jossa puhuttiin jotakin paikallista berberikieltä. Kysyin, että eikö Ami osannut sitä enää. Ei muista kuulemma enää sanaakaan. Sääli. Joka tapauksessa siinä osassa kaupunkia, jossa pyörähdimme, tunnelma oli täysin erilainen kuin Amerchichessa, missä he nykyään asustelevat. Se oli jotenkin uhkaavampi. Amine kertoikin, että siellä on huomattavasti enemmän rikollisuutta ja ei ollut tykännyt asua siellä. Paikka oli paljon sottaisempi ja muutenkin enemmän retuperällä. Oli kiva päästä sieltä pois pienen ajolenkin jälkeen.

   Katuja kulkiessa tulin kiinnittäneeksi huomiota taloihin. Melkeinpä kaikissa taloissa katolla näkyi satelliittilautanen. Eli televisiota katsellaan. Etupihat suljetaan aidoin ja portein. Aminen kotonakin systeemi oli ovipuhelin ja lukitut portit. Sekään ei tuntunut vielä riittävän. Tiedä sitten perimmäistä syytä, mutta mopo piti raahata joka yö sisään toisen kerroksen olohuoneeseen turvaan, vaikka etupiha oli lukittu ja katoskin löytyi. Koristelu ja sisustus on täysin oma lukunsa. Kaikkialla näkyy sitä tyypillistä islamilaista ornamentiikkaa, joka ainakin minun silmää miellyttää aivan vietävästi. Rakastan kaikkea koristeellista. Talot ovat lähes poikkeuksetta kivitaloja ilmaston vuoksi. Seinät kaakeloidaan. Ensivaikutelma oli, että olohuoneen kaltaisia kaakeleita voisi suomalaisessa kodissa löytää vain korkeintaan kylpyhuoneesta. Ja prameasta sellaisesta. En lainkaan kyllästynyt ihastelemaan sitä värien ja kuvioiden loistoa. Astioissa, tekstiileissä ihan kaikessa. Ja ne siniset kohdat aina siellä täällä. Kuten esimerkiksi vastapäisen talon seinässä ympäröimässä ikkunaa. Ai että! Muutenhan koko kaupunki onkin punainen tai oikeammin vaaleanpunainen.

  

Tuhat ja yksi tarinaa Marrakechin sydämessä

 

Kuten jo mainittua, Djemaa El Fna on tyystin oma lukunsa. Kävimme siellä monen monta kertaa. Ja aina löytyi uusia reittejä ja uusia paikkoja. Melkein kaikki sanovat, että tuota paikkaa ei voi kuvailla, vaan se täytyy kokea. Olen samaa mieltä. Mutta kerron kuitenkin retkistämme siellä noin pääpiirteissään.

   No ensinnäkin. Minä en ole kokenut toria päiväsaikaan. Menimme sinne aina suunnilleen  auringonlaskun maissa. Mutta luulenpa, että olisin kyllä tukehtunut siellä päivällä. Lähimpänä itse aukiota sijaitsevat kojut, olivat auki pitkälle iltaan. Mutta hivenen edemmäs kujien uumeniin kulkiessamme vastaan tuli yhä enemmän ovensa jo sulkeneita kauppakojuja. Voin vain kuvitella miten helposti sinne eksyy päivällä kojujen ollessa auki. Juuri kun luulet tulleesi jonkin kujan päätyyn siitä haarautuu kymmenen muuta. Samantapaiset ja samoja tavaroita myyvät kojut ovat monesti lähekkäin. Näin voi ilmeisesti helposti vertailla tarjontaa. Löytyi vaatteita, kankaita, koruja, kenkiä, astioita, mausteita, pähkinöitä ja lihaa myyviä kojuja silmänkantamattomiin. Monissa paikoissa esineet valmistettiin itse ja olisi voinut seurata, kuinka oma tuleva matkamuisto valmistuu. Hurjimpia minulle oli taatusti eläviä eläimiä kaupittelevat kojut. Jaiks. Kilpikonna raukat oli sullottu vuorena häkkeihin.

   Ja asiasta poiketen, kun kävin Khalilin kanssa ostamassa kerran kanaa kodin lähellä sijaitsevasta kaupasta, teurastusprosessi ei kauheasti korviani (koska en ainakaan seurannut sitä toimitusta) miellyttänyt. Koska kanathan valitaan tyypillisesti elävinä. Siellä niitä vain roikoteltiin jaloista yhtenä nippuna kun ne piti siirtää. Muutenkin eläinten kohteluhan siellä on mitä on. Medinan kärryjä vetävistä hevosista aina kaikkein kurjimpiin aaseihin elikot joutuvat raatamaan nälkäkuoleman partaalla. Koiria ei kuulemma pidetä juurikaan lemmikkeinä. Joskus Amine hämmästeli kun kerroin, että pidämme koiria sisätiloissa. Siellä ne ovat enemmänkin riesa. Melkein suutahdin, kun satuimme kerran säikyttämään kotimatkalla mopollamme yhden kulkukoiran, joka juoksi melkein suoraan vastaantulevan auton alle. Ja tyyppi nauraa. Ei siinä tilanteessa minusta ollut mitään hauskaa. (Samoin kuin joskus kuulemani kertomus, kuinka tämän kaveri oli heittänyt jotakin paikallista pulua kivellä ihan huvikseen ja osunutkin siihen ihan kunnolla ja lintu kuoli. Hehheh.) Mutta kuitenkin. Ei mikään hirveän miellyttävä paikka vannoutuneille eläintenrakastajille.

   No niin. Takaisin mystiselle torille. Kuljeskelimme siis aina missä sattuu. Amin vanhimmalla veljellä ja siskolla on apteekki aivan torin sydämessä. Ja sedällä oli miestenvaatekauppa torin laidalla. Ja ystävä työskenteli eräässä kangaskaupassa. Siitä myöhemmin lisää. Mutta yksi hauskimmista kohtaamistani persoonista oli ehdottomasti tämä setä. Ensimmäistä kertaa hänet tavatessani hän tuli selostamaan minulle hienolla marokkolaisella aksentillaan (joka on muuten ihan hillittömän hassun kuuloista) kuinka on käynyt Sveitsissä nuorena. Oli siinä naurussa pidättelemistä, kun hänen kauppaansa astuessa silmille hyppäävät hauskat kaverikuvat asiakkaiden kanssa naama kiinni linssissä ja suunnilleen kultakehystetty kuva seinällä, jossa setä poseeraa valkoisen puudelin kanssa ehkäpä maailman hienoimmassa afrotukassa joskus 70-luvulla. Hassua. En kyllä ole tähänkään päivään mennessä sanonut Amille, kuinka huvittavaa tämä minusta oli. Ei sen sitä tarvitse tietää. Ties vaikka loukkaantuisi. :P

   Monesti kuljimme aukiolla, josta tietenkin löytyy ne kaikki kuuluisat apinankesyttäjät, käärmeenlumoajat, tarinankertojat sun muut tyypit. Jos jano yllätti, kävimme ostamassa appelsiinimehua jostakin niistä monesta kymmenestä kojusta, jossa sitä valmistettiin tuoreeltaan. Laatu tosin vaihteli paikan mukaan ja pari kertaa osui huono tuuri ja mehussa oli liikaa vettä ja siellä lillui paljon siemeniä. Mutta parempaahan se oli joka paikassa kuin mikään Suomessa maistamani mehu. Usein seisoessamme siinä nautiskellen juomistamme muutama kerjäläislapsi tuli pyytämään rahaa tai mitä ikinä pyysivätkään. Joskus myös aikuiset naiset kävivät ruinaamassa. Amine kyllä monesti antoi rahaa (ne dirhameiden puolikkaat, jotka pyörivät taskun pohjalla) varsinkin kaikkein köyhimmiltä näyttäville. Minä olen aina ollut vähän huono siinä, mutta alun perin nekin lantit, jotka Ami heitti olivat peräisin minulta. Kerjäläiset osasivat olla melko rasittavia. Jotkin mustaan huntuun läpikotaisin pukeutuneet naiset yrittivät saada rahaa, mutta Amine sanoi, ettei koskaan anna heille, sillä joillakin siellä kerjäävistä on työ ja he tulevat vain saadakseen lisätienestejä. Lapsilla muuten oli monesti mukanaan jokin nenäliinapaketti tai tekoruusu, jota he ikään kuin kaupittelivat. Ensimmäisenä iltana Medinassa istuessamme pimeässä puistossa Koutobian vieressä, eräs tyttö tuli tuollainen ruusu kädessä selittämään hirveästi jotain. Amine heltyi antamaan roposen ja kohta tyttö neuvoi kaverinsakin kulmille. Minua kaikki nämä eivät juuri vaivanneet, mutta Amia se enemmänkin ärsytti.

   Seilatessamme Djemaalla ristiin rastiin aina löytyi jotain mielenkiintoista ja uutta nähtävää. Toiseksi viimeisenä iltana söimme yhdessä niistä ulkoilmaravintoloista, jotka kaikki on pystytetty aukiolle ja loistavat valoaan ja savuttavat niin, että kaukaa katsottuna voisi luulla torin olevan tulessa. Suostuttelin Aminen siihen, sillä joka kerta hän yritti välttää rahan kulutusta vähänkään enemmän, mikä oli välttämätöntä. Jouduin sanomaan monta kertaa, että en minä tänne pihtaamaan tullut. Silti reissullani sain kulutettua vain jotain alle 200 euroa, jotka vaihdoin heti ensimmäisenä lauantaina paikalliseen valuuttaan. Niistäkin jotain 100 dirhamia kuljetin mukanani Suomeen. Onpahan valmiiksi seuraavaa kertaa varten. Minusta Amine oli vain suloinen, kun yritti säästää rahojani. Joka tapauksessa pysähdyimme hetkeksi paikoillemme töllistelemään torin elämää. Kerran kävimme kurkkaamassa erään aukion lähellä sijaitsevan hienon ravintolan ruokalistaa. Hetken etsittyämme se kallein tilattava löytyikin: Shampanja 1000 dirhamia. Suunnittelimme menevämme sisään, tilaavamme sitä ja sitten livistävämme karkuun, mutta suunnitelma jäi jostain kumman syystä toteuttamatta.

   Viimeisenä iltana pääsimme kuin pääsimmekin hienon ravintolan makuun. Ollessamme lähdössä viimeiselle yhteiselle kierroksellemme kaupunkiin, Aminen vanhin veli soitti ja kertoi, että oli järjestänyt meidät ilmaiseksi sisään Medinassa sijaitsevaan ravinteliin. No sinnehän suuntasimmekin, vaikka perillä asiaa selvittäessä paljastuikin, että se veljen tuttu olikin juuri lomalla, joten isoveli joutui maksumieheksi. Mutta teki sen kuulemma ihan mielellään. Kiitos siitä. Olisipa minullakin yhtä mukava veli… Nautiskelimme siis tunnelmasta. Ravintolan keskellä oli sisäpiha, jossa istuskellessamme saatoimme katsella tähtitaivasta (vain muutamana iltana Marrakechissa näin pilvimassan repeävän ja tähtien tulevan esiin). Kohtasimme myös ehkä maailman karmeimman kulkukissan. Se naukui ruokaa, mutta naukuminen muistutti enemmänkin siltä, kuin joku ihminen olisi imitoinut kissaa. Karmivan kuuloista. Kissasta huolimatta istuimme ravintolassa monta tuntia nauttien toistemme seurasta. Lähtiessämme pois olo oli jotenkin tyhjä, koska en tiennyt milloin palaisin tuolle torille seuraavan kerran.

 

Vähältä piti

 

   Pari kertaa kävimme syömässä myös Amin kodin lähistöllä sijaitsevassa pikaruokapaikassa, jossa hintataso oli huomattavasti halvempi. Minä nyt olisin voinut mennä pojan perässä ihan minne vain, niin ihastuksissani olin kaikesta ja niin onnellinen, että olin kuin olinkin päässyt tapaamaan häntä kuukausien vääntämisen ja suunnittelujen jälkeen. Monesti mopon kyydissä matkatessani kiedoin vain kädet Amin ympärille ja nautin tuulesta kasvoillani. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Eräänä iltana kotiintulomatkalla Ami katsoi kännykkäänsä ja kysyi miksi ihmeessä olen lähettänyt hänelle 32 tekstiviestiä. Järkytyin ja saatuani oman puhelimeni esiin totesin sen edelleen syytävän viestejä ensimmäiseen kohdalle osuneeseen numeroon, mikä onneksi sattuu olemaan nimellä A. Ei auttanut kuin sulkea puhelin. Myöhemmin sama ongelma jatkui, mutta tällä kertaa vastaanotin mummoni lähettämää viestiä ainakin 50 kertaa. Siinä meinasi hermo palaa kyllä pahemman kerran.

   Reissun puolivälissä Aminen isä sairastui. Hän makasi monta päivää olohuoneen lattialla (lattialla nukuttiin yöt ja päivät, koska ylemmissä kerroksissa oli liian kuuma. Mekin Amin kanssa nukuimme alimman kerroksen tv-huoneen lattialla pelkän viltin päällä kahta ensimmäistä yötä lukuun ottamatta). Kun hän viimein suostui lähtemään sairaalaan, tilanne näytti jo pahalta, sillä koko perhe ja muutamat muut lähisukulaiset kerääntyivät olohuoneen sohville hänen ympärilleen ennen kuin häntä lähdettiin viemään. Oloni oli tuolloin hirvittävän vaivaantunut, enkä oikein tiennyt miten päin olla. Meninkin hetken kuluttua, ensin osoitettuani myötätuntoani isää kohtaan, yläkertaan. Ami joutui nuorimmaisena huolehtimaan isän hyvinvoinnista joten sain odotella hetken yksikseni. Kun isää viimeinkin oli lähdetty viemään kohti sairaalaa, kiipesi Khalilkin ylös vierelleni. Raukka oli aivan murtunut ja se yö oli ehkä yksi elämäni piinaavimmista, sillä lopulta valvoimme neljään odottaen isän paluuta, jota ei koskaan tullut sillä hän joutui jäämään sairaalaan. Minun mentyä jo unille Ami oli lähtenyt vielä katsomaan isäänsä. Kuulemma ollut kotona joskus viiden jälkeen. Onneksi isä pääsi kuitenkin parin päivän päästä kotiin. Kävimme yhdessä häntä katsomassa pari kertaa; toisella kerralla Aminen kanssa illalla palatessamme kotiin ja toisen kerran koko perheen ja puolikkaan suvun voimin. Pääsin siis tutustumaan myös marokkolaiseen sairaalaan. Se oli sama sairaala, jossa Amin vanhemmat ovat työskennelleet. Melko karultahan se näytti suomalaisiin verrattuna, mutta kyllä sen vielä sairaalaksi tunnisti.

   Tuona samana piinaavana sunnuntaina ehdimme päivällä käymään Menarassa. Paikka oli melko vaikuttava. Kun kysyin, mikä tarkoitus tuolla rakennuksella ja sen viereen rakennetulla tekoaltaalla on, Amine sanoi sen olevan vain turistipaikka. Mutta hyvin vaikuttava turistipaikka se olikin. Altaassa asui myös kaloja ja bongasimme muutaman pahispojan uimasta(!) sen eräässä nurkassa. Itselle ei olisi tullut kyllä mieleenkään hypätä niin ruskeaan veteen. Altaan keskellä oli jännän näköisiä ”siltoja” tai miten niitä nyt kuvailisi. Siellä pidetään tai on ainakin joskus pidetty tanssiesityksiä (niitä samaisia kansantansseja kuin jo kulkueessa näkemämme). Eteenpäin kulkiessamme ihmetellessäni outoa huuhkajan huhuilua muistuttavaa ääntä, Ami sanoi sen olevan jonkinlainen kyyhkynen ja kiinnitti huomioni myös pikkulintuun, joka elää ainoastaan Marrakechin alueella. Menaraa ympäröi suuri oliivipuulehto ja siltä oli suora näkyvyys Koutobian minareettiin. Pysähtyessämme ostamaan juotavaa törmäsimme Amin naapuriin, joka toimii alueella jonkinlaisena turistipoliisina. Onneksi hän sattui olemaan hyvissä väleissä Aminen kanssa, sillä hän sanoi, että jokaisen turistin, joka liikkuu paikallisen seurassa olisi käytävä ilmoittautumassa poliisille saapuessaan. Kysyin mikä idea siinä oli, mutta Ami ihmetteli sitä itsekin. Naapuri ei kuitenkaan onneksi ryhtynyt pidättämään meitä. Emmekä kyllä käyneet mitään ilmoittautumassakaan. Pahikset.

   Kohtaamisia poliisien kanssa (tai enemmänkin vähältä piti kohtaamisia) sattui myös myöhemmin, ollessamme Amin veljen kanssa ostamassa lääkettä heidän isälleen. Otin satunnaisia kuvia auton kyydistä, kun eräiden liikennevalojen kohdalla huomasin paikallisen poliisin valittamassa jollekin autoilijalle. ”A local police” tokaistessani ja näpätessäni kuvan tästä tilanteesta poliisisetä kääntyikin ja lähti uhkaavasti kävelemään autoamme kohti. Uups ajattelin, vaikka en ihan heti ymmärtänytkään, miksi ihmeessä en voisi ottaa kuvaa. Pääsimme kuitenkin livistämään valojen vaihtuessa vihreäksi ja Amin veli nosti vain iloisesti kättä poliisille. Kyllä nauratti tilanne jälkikäteen. Myös Casablancan lentokentällä odotellessamme ja naureskellessamme kuvilleni, eräs poliisi luuli minun ottaneen kuvan hänestä ja tuli vierelleni ja kysyi olinko valokuvannut häntä. Selitimme vain katselleemme kuvia. Kysyin mitä hän olisi tehnyt, jos olisinkin ottanut kuvan ja Ami sanoi, että minun olisi pitänyt tuhota se hänen katsellessa vierestä. Se minulle ei tosin ole vieläkään selvinnyt, miksi virkavallasta ei saa räpsiä kuvia. No onhan se ehkä hieman epäkorrektia, mutta aika tunteella ne poliisit suhtautuivat.

  

Höpöjä

 

Silloin kun meillä ei ollut mitään tähdellistä tekemistä, olla möllötimme olohuoneessa tai Aminen huoneessa tai joskus silloin tällöin myös tietokoneella. Päivän naurut sain, kun koneen avattua Ami tokaisi ”let’s play some online snooker!” Ajattelin siinä vaiheessa, että ei helvata nyt tämä polokin osoittautuu peliriippuvaiseksi, mutta onneksi oireet eivät olleet turhan vakavat. Ainakin sain ikuistettua tilanteen kameraani, jotta voin nauraa sille yhä uudelleen ja uudelleen. Telkkariohjelmat olikin ihan oma lukunsa. Muutamaa kanavaa lukuun ottamatta kaikki olivat luonnollisesti arabiankielisiä. Dubatut saippuaoopperat olivat hyvinkin suosittuja. Ja usein ne olivat vielä alun perin turkkilaisia ja dubattu Libanonin arabiaksi. Nooh mitäs pienistä, asiat tulivat ymmärretyksi. Koukutuin pari kertaa katsomaan kanavaa Melody Arabia, mistä näkyi vain arabiankielisiä musiikkivideoita. Niissä muuten on kaikissa lopputekstit! Kun kappale loppuu, se alkaa alusta ja soi niin kauan, että työryhmä on saatu esiteltyä. Tykkäsimme nukkua myös pienet päikkärit alakerrassa. Ihanan laiskaa!

   Toiseksi viimeisenä päivänä pääsin seuraamaan aitiopaikalta, kuinka Amin kotona tehtiin suursiivous. Kaikki paikat putsattiin perusteellisesti rätillä ja sen jälkeen kaadettiin lattialle monta saavillista vettä ja harjattiin. Sitten vedet valutettiin portaita pitkin alempaan kerrokseen. Tarjouduin itsekin auttamaan, mutta kuinka ollakkaan ”Laa laa laa!!” eli ei ei ei. Noh tyydyin sitten seuraamaan sivusta.

   ”Sivusta” seurasi myöskin Amin siskontyttö Aya (4v). Ayasta voisi puhua vaikka kuinka kauan! En ole koskaan nähnyt yhtä suloista, mutta samalla karmeaa lasta. Ayalla oli ihana tyyli ärsyttää jokaista perheenjäsentä joka tilanteessa. Usein hän teki kaikkea mahdollista tuhmaa, mitä lapsi voi päähänsä saada. Ja silloin kun kiukuttelu ei auttanut, hänen tarvitsi vain esittää söpöä, niin kaikkien sydämet heltyivät varsinkin mumminsa. Siivouksen ollessa käynnissä Aya keräili kaikenlaisia esineitä ja tepasteli kuravedessä. Jossain vaiheessa huomasin hammasharjani hänen kädessään ja mainitsin siitä Aminelle (halusin vielä pystyä harjaamaan hampaani). Amine nosti kauhean mekkalan. Niin tekivät aina kaikki muutkin kun suuttuivat Ayalle. Säikähdin aivan vietävästi ensimmäisen kerran kun näin yhden Amin veljistä ravistelevan tyttöä mielestäni hieman turhan rajusti. Eräänä iltana samainen veli oli ”leikkinyt” Ayan kanssa ja työntänyt häntä mattoa pitkin, niin että tyttö sai selkäänsä mukavat hiertymät. Huutoa ja parkua kesti ainakin kaksi tuntia, jona aikana kaikki olivat tehneet kaikkensa ja Amine hakenut apteekista salvaa ja ties mitä. Kun tilanne viimein rauhottui tuli toinen veli paikalle ja samat rajut leikit jatkuivat. Jotenkin hän onnistui pamauttamaan Ayan varpaan oveen aika mojovasti. Tässä vaiheessa minun oli pakko kysyä Amilta, että minkä ruumiinosan hän valitsee telottavakseen. Itse en osannut puhua Ayan kanssa lainkaan muuta kuin tervehdykset ja kysyä mitä kuuluu. Joskus Aya tuli selittämään jotain hirveästi ja ilmeisesti kysyi minulta montakin asiaa ja hoki aina ”guli”. Kun kysyin Amilta, mitä ”guli” tarkoittaa, Amine vain nauroi ja kertoi, että se tarkoittaa ”sano”. Niinpä, Aya varmaan luuli etten osaa puhua lainkaan ja koetti saada minut vastaamaan. Viimeisenä aamuna saimme Amin kanssa hyvät naurut, kun ensin Aya kaatoi kaakaot pitkin pöytää jaa hänen mumminsa suuttui siitä aivan vietävästi. Aya purskahti itkuun hetkeksi, mutta rauhoituttuaan jäi mölläämään toiselle puolen pöytää. Amine repesi täysin ja totesi tytön näyttävän aivan roomalaiselta sotilaalta. Ja toden totta; Ayalla oli kädessään punavalkea riekale (oli kai joskus ollut joku jellaban tapainen), jota hän puristi, jalassaan sandaalit ja yläruumis paljaana. Todella suloinen tyttö. Usein pyysin Amia tulkkaamaan, mitä hän höpisi, mutta ilmeisesti ei mitään järkevää, koska Ami tokaisi ”naah she’s talking bullshit”. Mutta ehdottomasti karmein kokemus oli, kun Aya oli taas tuhmana siivouksen aikana, hänen äitinsä haki Aminen huoneesta vyön ja kylmän viileästi pieksi tyttöä sillä. Lasten fyysinen kurittaminen ei ole lainkaan epätavallista Marokossa. En ole tietoinen, kuinka nykyään menetellään, mutta ollessaan alakoulussa Amine oli kuulemma saanut monta kertaa opettajan karttakepistä näpeilleen oltuaan tuhma. Jostain syystä, minun ei ole vaikea uskoa, että näin on tapahtunut…

 

Shoppailun ilo ja tuska

 

Ostosten tekeminen Marrakechissa on aivan oma taiteenlajinsa. Hinnat eivät todellakaan ole kiinteät, vaan kaikki vaihtelee sen mukaan, kuka myy ja kuka ostaa, milloin ostetaan ja paljonko ostetaan. Osasyy siihen, miksi selvisin reissusta niin halvalla, oli juuri se, että minulla oli hyvät apujoukot. Marokkolaisen ja varsinkin paikallisen seurassa hinnat usein laskevat. Eräässä vaiheessa apunamme toimi vielä Amin vanhin veli, jonka tinkimistaidoissa ei ole paljon valittamista. Sain koruja, astioita ja tauluja pilkkahintaan. Amin taidot sen sijaan eivät olleet aivan yhtä vakuuttavat, mutta kaikessa voi kehittyä. XD Kun olimme käyneet tarpeeksi monta kertaa kiertämässä torilla (koska en ollut osannyt kuin tuijottaa kaikkea suu auki), oli eräänä iltana siirryttävä itse shoppailun pariin. Koruja haaviini tarttui ehkäpä eniten. Ostin myös kolme taulua (n. 5€ kpl), kippoja ja kuppeja (mm. minikokoisen tajine-astian) sekä kaksi paria kenkiä ja kaksi huivia. En voinut myöskään vastustaa kiusausta, koska olen himoinnut jo monta vuotta sellaista helmillä koristeltua seinävaatetta tai mihin ikinä sitä kangasta käytetäänkään. Sain sellaisenkin erittäin halvalla kojusta, jossa Amin kaveri työskenteli.

   Ihan ilman ongelmia ja väärinkäsityksiä emme shoppausretkeltämme kuitenkaan selvinneet. Kun halusin ostaa söpöt korvakorut eräästä kojusta kaverilleni, Amine kysyi niiden hintaa ja kauppias kertoi senhetkisen tarjouksensa. Sitten hän kuitenkin sanoi, että kolme kahden hinnalla. Ymmärsin sen luonnollisesti niin, että kolme paria kahden hinnalla ja tivasin tätä pitkään Amilta. Ami vain nyökytteli päätään ”Yeah, yeah!”. Kun sitten kuitenkin kasasin kolmet parit hyppysiini Ami kysyi mitä oikein puuhailin. Kerroin, että tässä ne valintani nyt sitten olisivat. Meillä meni ehkäpä viisi minuuttia kinastellessamme, miten asia oli. Lopulta päädyin ostamaan tasan ne yhdet kovakorut. Tarjous olikin LUONNOLLISESTI koskenut kolmea kappaletta, eikä paria. Nauroin vielä pitkään tälle mielestäni hassulle väärinkäsitykselle, kun Ami oli jo kypsä korujen osteluun. No lähinnä nauroin hänen idioottimaisuudelleen. Myöskin postikortteja ostaessamme en ollut aivan perillä siitä, mitä tapahtuu. Kun kauppias lupasi, että jos ostan 20 saan yhden ilmaiseksi. No minä tietysti ymmärsin, että 20stä postikortista yksi olisi ilmainen. Kun sitten en saanutkaan rahaa takaisin, älysin, että saisin ottaa 21 postikorttia. Jostain syystä tämä oli myös mielestäni hassua. Lopuksi kasasin vielä kilon verran herkullisia pähkinöitä ja taateleita laukkuuni. Siinä kyllä sai kassia purkaa ja jättää joitain turhakkeita pois, että kaikki tuliaiset mahtuivat kyytiin. Kun esittelimme Amin vanhemmille ja sisaruksille ostoksiani, he sanoivat, että olin onnistunut valitsemaan hyvin tuliaiseni. Tosin ostamistani teekupeista olin kuulemma maksanut aivan liikaa. He antoivat minulle vielä mukaan yhden teekupin ja aivan ihanan lautasen, joita he kotonaan käyttivät. Se on todella laadukas ja koristeellinen. Ihastuin.

 

Until we meet again

 

Kuten aina, lähdön hetki koitti liian pian. Olisin voinut viettää Marokossa vielä viikkoja. Olen täysin myyty, tuolle mielestäni vielä varsin eksoottiselle maalle, sen vieraanvaraisille ihmisille ja kirjavalle kulttuurille. Ja tietenkin eniten kaikesta en olisi millään halunnut jättää Aminea, jonka kanssa olin viimeinkin saanut viettää tauotta kaksi viikkoa yhdessä. Valehtelematta tunsin oloni heti ensikohtaamisesta saakka hyvin mukavaksi hänen seurassaan ja tuntuu kuin olisin aina tuntenutkin hänet. Huumorimme ja maailmankuvamme ovat melko samanlaiset. Suurin osa tutustumisestammehan on tapahtunut internetin välityksellä, joten saapuessani tunsin, kuin olisin tullut tapaamaan vanhaa ystävää. Viimeinen ilta ja seuraava päivä olivat meille hyvin raskaat, kuten arvata saattaa. Yritimme vältellä aihetta ja puhua kaikesta muusta. Pakkaamisen olin kuitenkin jättänyt viimeiselle päivälle, joten se oli välttämätön paha, jonka halusin hoitaa nopeasti pois alta. Jouduimme käymään punnitsemassa laukkuni yleisellä vaa’alla (johon en tosin hirveästi luottanut), varmistuaksemme, etten ollut pakannut liikaa tavaraa mukaan.

   Aika kului hirvittävän nopeasti ja pian istuimmekin jo heidän autonsa takapenkillä ja suuntasimme kohti Casablancaa. Amin veli Youssef ajoi ja mukana oli myös Youssefin ystävä. Tällä kertaa emme ajaneet moottoritietä kuten tullessa, koska matka Marrakechista Casablancaan moottoritietä pitkin maksaa n. 10 euroa. Ajoime siis pienempää tietä, joka vei läpi kylien. Minua huvitti, kun näin monessa kylässä useita valtavia kuninkaan kuvia. Myös Marokon lippuja liehui siellä täällä paljon. Matka oli jotenkin ahdistava, emmekä puhuneet Aminen kanssa paljoakaan. Kun sitten olimme perillä lentokentällä, purkauduimme kaikki ulos autosta ja suuntasimme terminaaliin. Terminaalissa ihmettelimme hetken aikaa minne päin lähteä, mutta onneksi aikaa oli rutkasti. Youssef ja hänen ystävänsä lähtivät jonnekin siksi aikaa, että Ami odotti kanssani lennon lähtöä. Istuimme penkeillä ja höpöttelimme kaikesta ja matkastani ja yhdessä vietetyistä kahdesta viikosta. En voinut tietenkään mennä vielä turvatarkastukseen, koska Ami ei olisi päässyt enää eteenpäin. Kun lähtöön oli aikaa enää n. puoli tuntia siirryimme sermien luo, jotka tulisivat erottamaan meidät. Me vain seisoimme siinä ainakin kaksi minuuttia kuka ties kauemminkin, kunnes minun oli pakko sanoa, ettei se tilanne siitä pitkittämällä enää paranisi. Katkerien hyvästien jälkeen siirryin tärisevin käsin ensimmäiseen passitarkastukseen. Amine seisoi kaiteen ja kaikkien niiden ihmisten takana ja vilkutti minulle kyynel silmässä viimeisen kerran. Kun viimeinkin pääsin läpi kaikista turvatarkastuksista ja passikontrolleista olin henkisesti jo aivan loppu. Jonottaessani viimeisenä koneeseen en voinut enää pidätellä omia kyyneleitäni vaan purskahdin lohduttomaan itkuun. En tosin tainnut olla ainoa, joka itki, mutta en paljoa kiinnittänyt ympäristööni huomiota. Olin juuri ja juuri ehtinyt lennolleni. Koko kotimatkani sujui ikävissä tunnelmissa, mutta yritin ottaa myös siitä kaiken irti. Frankfurtissa jouduin odottamaan kahdeksan tuntia, ja osan siitä nukuin. Helsinki-Vantaa lentokentältä menin bussilla Tikkurilaan ja sieltä junalla Suonenjoelle, mistä perheeni haki minut kotiin. Kun viimeinkin olin kotona kello oli yli puolenyön lauantai iltana, kun Marrakechista olimme lähteneet kahdeksalta perjantai-iltana. Yli vuorokausi tuli siis matkattua takaisin. Jouduin tyypillisesti lähettelemään tietoja olinpaikastani sekä kotijoukoille että Aminelle. En ollut varma halusinko olla kotona, mutta kuitenkin olin iloinen, että selvisin ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkastani ehjin nahoin.

 

Lopuksi

 

Kun seuraavan kerran lähden Marokkoon (joka toivottavasti on hyvinkin pian) teen joitakin asioita toisin. Onneksi missään vaiheessa ei tullut totaalista häpeän tunnetta tai kulttuurishokkia. Ensinnäkin: opettelen paikallista kieltä enemmän! Ainakin ranskaa minun on opiskeltava ahkerasti. Harmitti, etten osannut keskustella muiden kuin Aminen veljien ja muutamien ystävien kanssa. Toiseksi osallistun enemmän perheen askareisiin. Nyt tunsin itseni enemmän tai vähemmän prinsessaksi, jota palveltiin. Ja kolmanneksi: haluan matkustella enemmän! Pakotan Aminen lähtemään kanssani jonnekin vaikka kamelilla. :P Tosin olin ihan iloinen nytkin kun sain tutustua hyvin Marrakechiin eikä minuun tylsistyminen iskenyt. Mutta toki haluan nähdä enemmän myös muita paikkoja. Meidän oli kylläkin tarkoitus alun perin lähteä rannikolle Oualidiaan toiseksi viikoksi, mutta suunnitelma meni pilalle Aminen isän sairastuttua. Ami oli tästä todella pahoillaan, mutta tilanteelle ei voinut mitään. Ehkä jokin toinen kerta sitten… Mutta mitään en matkassani kadu enkä mitään vaihtaisi pois. Toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan vieläkin ihanampia päiviä Marokon kuuman auringon alla!



Pahoittelen kuvien kokoa.
Tämä keertomus on kirjoitettu täysin omien kokemusteni pohjalta. Jos siis faktoissa on virheitä, se johtuu omasta typeryydestäni. Kaikki havainnot on tehty matkaajan silmin.
 
 
I feel: o_O
 
 
 
AoiSennyu|青い仙女
23 August 2008 @ 10:35 pm


                       Helsinki-Vantaan lentokentällä 11.7.2008                      

Edellisen yön rasitukset painoivat silmiä



Adil, Youssef, Aimed ja Amine nautiskeltuaan iltapäivän minttuteehetkestä



Uimaranta Badouzassa n. 200 km Marrakechista







Amin kanssa kallioita katsomassa



Khalil hienon moponsa kanssa paikallisella Shell-huoltoasemalla



Liikennettä Marrakechin viivasuorilla kaduilla



Kansantansseja marokkolaiseen tapaan



Djemaa El Fna illan pimennyttyä



Hotellin uima-altaalta



Ja Amppari odotteleekin jo nälkäisenä hotellin ravintolassa



Kodin vastapäisiä rakennuksia ja pikkukauppa suoraan oven edessä



Koti ja Khalil hengessä mukana



Toisen kerroksen olohuone vieraita varten. Mopo sisällä varkaiden varalta.



Maisemia kodin katolta



Ulkoilmaravintoloiden tarjontaa



"We look like some refugees... Save us please!"



Medinan loputtomien kujien syövereissä











Appelsiinimehukojuja



Torielämää



"A local police!" Poliisi valmiina pidättämään meidät



Hevoskärryt. Näitä näkyi Medinassa loputtomasti.



Menara. Huomaa ihanan löysät vaatteeni kuumuuden varalta.







Kaksi söpöläistä



"Let's play some online snooker!!!"



Casablancassa juuri ennen lähtöäni



Tuliaisia. Tässä vain muutama, koska kuvaa ottaessa olin antanut jo osan pois.



Meille jäänyt taulu



Taulu, joka lahjoitetaan enolle



Lempituliaiseni. Tämän lautasen sain lahjaksi.



Toiset kengät minulle, toiset äidille



Ikävöin<3
 
 
I feel: missing
 
 
AoiSennyu|青い仙女
11 August 2008 @ 12:04 pm



Feeling you

 

In this moment of bittersweet loneliness

I can feel the beat of your heart.

The beat of the bond between us.

 

Last night I laid down in my cold bed

and tried to imagine how would it be,

if you were there too.

Right next to me,

holding me in your arms so tigthly.

There would be only you and me in our blurry world.

Nobody else is needed.

 

When I turned 18 I thought where would I be

next year at the same time.

I still wonder the same thing but now I know

where my heart will be then...

 

Back to this moment when I miss you so much

that I could never express it with the words existing.

If I try really hard I can feel you next to me.

But then you’re gone until we meet again.

Either in my poor imagination...

Or in your real presence.

It is still the same.

I love you until the day that I’ll die.

 
 
I feel: still in love
 
 
AoiSennyu|青い仙女
31 July 2008 @ 09:41 pm


It's you, and me
Movin at the speed of light into eternity
Tonight, is the night
To join me in the middle of ecstacy
Feel the melody and the rhythm of the music around you

I'ma take you there, I'ma take you there
So dont be scared, I'm right here, ya ready?
We can go anywhere
Go anywhere
But first, it's your chance
Take my hand
Come with me

It's like I waited my whole life
For this one night
It's gon' be me you and the dance floor
Cuz we only got one night
Double your pleasure
Double you fun
And dance forever ever ever........
Forever on the dance floor

Feels like were on another level
Feels like our love's intertwine
We can be two rebels
Breakin the rules
Me and you
You and I
All you gotta do is watch me
Look what I can do with my feet, baby
Feel the beat inside
I'm drivin, you could take the front seat
Just need you to trust me
Boy boy boy
It's like now

It's like I waited my whole life
For this one night
It's gon' be me you and the dance floor
Cuz we only got one night
Double you pleasure
Double your fun
And dance forever ever ever........
Forever on the dance floor

It's a long way down
We so high off the ground
Sendin for an angel to bring me your heart
Boy where did you come from?
Got me so undone
Gazin in your eyes got me sayin
What a wonderful baby
No ifs ands or maybes
Im releasin my heart
And it's feelin amazing
There's no one else that matters
You love me
And I wont let you fall boy
Let you fall boy
Yeah, I wont let you fall
Let you fall
Let you fall
Yeah yeah
Yeah yeah

It's like
It's like I waited my whole life
For this one night
It's gon' be me you and the dance floor
Cuz we only got one night
Double your pleasure
Double your fun
And dance forever ever ever.......
Forever on the dance floor

Forever ever ever ever
Forever

 
 
I feel: in love
 
 
AoiSennyu|青い仙女
09 July 2008 @ 12:02 am
This is it.... So soon I'm gonna be on my Amine's side. I don't mind to admit it. All i wish is to get there and enjoy the holiday with that boy. And days off from my job too. And maybe to be out of my family's reach too... :P

I don't know. The feelings i go through are unreal. There's not much to say actually... All I wish is this...
So waiting for that.
 
 
I feel: excitedexcited
 
 
AoiSennyu|青い仙女
25 June 2008 @ 02:26 am
You're the one that turns me on,
Been waiting for you oh so long
Can't believe that you are here with me

You're the one that turns me on,
With someone else it feels so wrong
Feels like you've been gone an eternity

Want to start anew
Never saying I'll make do
You've won me over again with your lovin' charms
Want to start anew
We were never really through
Can't believe that you are here with me
 
 
I feel: artistic
I'm listening: ATB